Isoäidin eliöt

Wirkkulan värikkäät persoonat

Puosu-Vaari

Puosu-Vaari oli maata monta nähnyt, oli itää ja etelää. Hän oli seilannut maapalloa ristiin ja rastiin elämänsä aikana. Hän oli kaikissa laivoissa tuttu ja hän tunsi kaikki meret. Hän tiesi tarkalleen, millä merellä myrskyaallot olivat kaataa laivan ja miten jollakin toisella merellä myrskyaallot vain hellästi laivaa keinuttivat.

Puosu-Vaari oli hädin tuskin päässyt kiertokoulusta kun hän jo karkasi merille. Siinä eivät vanhempien kiellot auttaneet, kun pojalla oli villi sielu ja suunnaton vapauden kaipuu. Hän oli päättänyt, että merillä hän tulee elämänsä viettämään.

Ja niin hän viettikin, kunnes suolainen meri-ilma alkoi vaikuttaa Puosu-Vaarin niveliin. Hänen niveliään alkoi vanhemmiten kolottamaan yhä enemmän ja enemmän ja viimein tuli se päivä, jolloin hänen oli pakko antaa periksi. Hän ei pystynyt enää olemaan merillä, hänen nivelensä eivät enää kestäneet. Niihin oli iskenyt reuma.

Puosu-Vaari kierteli aikansa maissa, kunnes löysi Vernerin Wanhan Walaan kapakan. Sinne hän rantautui. Puosu-Vaari oli nuorempana ollut rommin ystävä, kuten niin monet muutkin merimiehet, mutta enää hänelle ei rommi maistunut eikä myöskään tupakka. Lakritsipiippu oli ainoa, mitä hän tykkäsi imeskellä ja kuuma kaakao oli hänen lempijuomaansa. Kuuma kaakaokuppi lämmitti mukavasti kohmeisia ja koppuraisia sormien niveliä.

Puosu-Vaari istuskeli kaakaokupin ääressä ja muisteli yksinään elämäänsä merillä. Hänen mieleensä tuli kuvia siitä, kuinka he kerran Kuubassa tulivat kapakasta hiukkasen horjuen. Merimiehet olivat olleet maissa jo jonkin aikaa, kunnes oli taas lähdettävä takaisin laivalle. Kapakassa he olivat juoneet viimeisiä lähtörommejaan, kun Kai Watkinsson oli hihkaissut: ”Pojat hei, pitäähän meidän käydä laulamassa serenadi Selestelle! Se on ihan pakko. Koskaan ei tiedä milloin  tulemme tänne uudelleen!”

Ja niin he yhdessä virittivät laulun Selesten ikkunan alla. Seleste avasi ikkunansa, vilkutteli merimiehille ja heitti jokaiselle tulipunaisen ruusun kiitokseksi serenadista. Puosu-Vaari pyyhkäisi kyyneleen ryppyisestä silmänurkastaan: ” Voi sitä Selesteä, kyllä hän oli kaunis. Ja miten jumalainen ääni hänellä oli, kun hän lauloi.”

Puosu-Vaari vaipui jälleen muistoihinsa: ”Kyllä se oli aikaa, silloin me miehet olimme rautaa ja ne laivat... sellaisia puulaivoja ei enää tehdä. Nykyään laivat ovat rautaa ja ne miehet… no eipä heitä voi kehua."

Puosu-Vaari välillä torkahteli ja näki unta menneestä. Kerrankin hän oli joutunut kapteeni Koukun laivalle töihin. Siinä vasta olikin julma mies. Hän ei kunnioittanut mitään eikä ketään. Se oli kyllä pahin laiva missä Puosu-Vaari oli ollut töissä.

Kapteeni Koukku itse otti ruuastakin parhaat palat ja muut merimiehet saivat syödä tähteitä. Koukku vaan kalusi puhtaaksi kalkkunan luita, kun muut saivat pieniä siipipaloja syödäkseen. "Oli se vaan semmoinen kapteeni, että oksat pois." -tuumi Puosu-Vaari, "No en minä sillä laivalla kauaa ollutkaan, yhden keikan verran ja se riitti. Hii o hoi!" - huokaili Puosu-Vaari.

"Mutta se oli kyllä kumma reissu, kun kerran oltiin Intian valtamerellä" -muisteli Puosu-Vaari. "Se oli kyllä kummallisin reissu missä olen ikinä ollut".

Ja niin Puosu-Vaari vaipui taas muistoihinsa. Intiaan saapuessaan Puosu-Vaari ihmetteli, kun kuukin oli ihan erilainen kuin kotimaassa. Se oli paljon suurempi. Ja sekin poltteli samalla tavalla kuin aurinko. Tai oikeastaan kuumemmin. Se se vasta kuumaa olikin, kun aurinko ja kuu porottivat kumpikin niin kuumasti. Se Intian merikin oli niin kuumaa, että kun sieltä onki kaloja, niin ne olivat jo valmiiksi kypsiä. Helppoahan se tietysti oli, ei vaan kuin ahven lautaselle ja siitä syömään. Suolakin oli juuri sopivaa.

"Se oli kyllä outoakin oudompi reissu." -muisteli Puosu-Vaari yksinään.

Jälleen kerran alkoi uni painaa Puosu-Vaarin päätä.
Olihan se silloinkin kerran kun alkuyöstä  laivamme laski Rio de Janeiron satamaan. Se oli menoa se. Silloin jokainen heppu ryntäsi Vanhan Merirosvon kapakkaan. Nimittäin siellä esiintyi todella kuuma tango-orkesteri. Voi niitä rytmejä. Tango vain soi ja soi ja soi ja ne rytmit, oi joi. Sitä kun kerran on viettänyt yönsä Rio de Janeiron satamassa ja kuullut ne rytmit, niin sitä ei voi unohtaa milloinkaan. Ja Carmen, voi sinua Carmen, kuinka suloinen olitkaan. Sinne kyllä jäi monen merimiehen sydän.

"Niin ja olihan sitten se yksi Roope. Sille kyllä kävi huonosti, kun joku mimmi särki sen sydämen. Oli silläkin pojalla kohtalo kova." - muisteli Puosu-Vaari kaveriaan. "Niin, eikös se Roope loppujen lopuksi mennyt jonkun lesken kanssa naimisiin ja joutui lossivahdiksi. Siihen loppui senkin pojan meriseikkailut, hii o hoi… lossivahtina…. Sellaistahan se on tämä elämä"-tuumii Puosu-Vaari, "taitaa tässä minullekin käydä niin, että joskus kesällä lasken verkot vetehen ja jonnekin luodolle käyn onkimaan. Ja niitä matoja koukuihin pujottelen HYI pirskatin turskatti!"

Puosu-Vaari kuuli uniinsa jostakin professori Töppelströmin äänen: ”Hei Puosu-Vaari, heräähän. Kuulehan, minulla on sinulle lämmin vuode odottamassa ja muutama kaverikin. Voitte vaikka yhdessä kertoa toisillenne tarinoita. Ja Alma laittaa meille hyvää ruokaa. Tulehan mukaan ukkoseni, tästä se vasta alkaakin mukava elämä.”

Puosu-Vaari katsoi ihmeissään professoria: ”Lämmin vuode ja ruokaa…. no tuhannen turkasen turskattia, sepäs sattui. Johan minulla tuuri kävi, peijooni sentään ja vielä muutama turskatti ja pirskatti päälle!” Puosu-Vaari otti muutaman iloisen tanssiaskeleen reuman runtelemilla jaloillaan: ”Että tämmöinen tuuri, pirskatin turskatti!!!”

Alma oli juuri lopettelemassa vihreän salongin siivousta, kun hän vilkaisi ikkunasta ulos. " Alma!!! – kuului ovelta professori Töppelströmin huhuilu: "Tässä on meidän uusi asukkaamme, hän on Puosu-Vaari” esitteli professori. "Ei kait hänellä muuta nimeä olekaan. Hän on kuulemma niin vanha, ettei edes muista oikeaa nimeään.!"

”Ystävämme Verneri soitteli kapakastaan, että Puosu-vaari oli eräänä iltana rantautunut sinne ja kuulemma istui yksinään takimmaisessa pöydässä ja höpötteli siellä itsekseen. Eihän Verneri voinut vanhaa Puosua uloskaan ajaa ja niin hän kysyi minulta, josko voisimme majoittaa hänet” -kertoi professori Töppelström Almalle.

Alma hymyili ymmärtäväisesti: ”Kyllähän täällä tilaa on, hyvin hän mahtuu tänne meidän joukkoomme”. Puosu-Vaari katsoa tihrusteli vanhoilla silmillään Almaa ja tuumasi onnellisena: " Tuhannen turskatin pirskatin turskatti!!"

Puosu-Vaari ei muuta tupakkaa tarvitse kuin lakupiipun.